tiistai 5. elokuuta 2014

home is where your heart is

Vähän yli kuukauden oon nyt vietellyt täällä koti Suomessa, ja jälleen kerran totutellut erilaiseen kulttuuriin ja elämäntapaan. Nyt ajan mittaan mun elämä on palautunut taas ihan normaaliksi, mutta aluks kaikki oli niin erilaista. Vessanpönttöjen vesi on tosi matalalla, postilaatikot on rumia, ovenkahvat on outoja. Miks kadulla kävelevät ihmiset ei tervehdi, vaan välttelee katsetta? Miks kaupan kassatäti on niin tyly? Autot on tosi pieniä, ja kaikki on ihan naurettavan kallista. Ekoina päivinä enkkua oli vaan niin paljon helpompi puhua. Usein puhuin vahingossa enkkua, tai sitten enkkua ja suomea sekasin samoissa lauseissa. Vieläkin mulle on jäänyt vähän kummallisia sanavalintoja, joista yleisimpänä ottaa suihku, mikä on mun mielestä ihan järkevä, mutta muut ei oikein anna kannatusta tälle. Yhtenä päivänä pyysin mun kaveria tekemään mun hiukset. Muitakin outoja lausahduksia mun suusta on päässyt, kuten tehdä hauskaa. Noita muutamia hassuja sanavalintoja lukuunottamatta mun suomenkielentaito on kuitenkin palautunut ihan tavalliseksi. 

Mun kotimatka Suomeen alkoi heinäkuun vikana päivänä, kun puolenpäivän aikaan lastattiin hostperheen kanssa mun kolme matkalaukkua autoon. Oli kyllä tosi haikea fiilis kun otin viimesen silmäyksen mun huoneeseen ja suljin sen oven, ja kävelin meidän talosta ulos. Hostperheen koirien hyvästeleminen oli tosi vaikeeta, ja itkin jo siinä vaiheessa ihan hulluna. Myöhemmin sähköposteissa hostit on kertoneet, että välillä meidän hauvat Zoe ja MacKenzie menee mun huoneeseen ihmettelemään missä oikein oon :-( Ajomatka Bangoriin kului paremmin kuin olin odottanut, sillä juteltiin koko ajan hostvanhempien kanssa ja siirsin puhelinumeroita jenkkipuhelimesta suomipuhelimeen. Mulla ei siis ollut paljoa aikaa kiinnittää huomiota ympäristöön, ja ajatella että oon viimesen kerran ajamassa näiden maisemien ohi. Bangorissa ajettiin jollekin leirintäalueelle, mihin kaikkien vaihtareiden oli siis tarkotus kokoontua. Meille oltiin jo etukäteen kirjeessä mainittu, että hyvästien jättäminen siellä pitää pitää lyhyenä, joten aika nopeesti halattiin viimesen kerran hostien kanssa ja sanottiin moikat, ja itkuthan siinä taas itkettiin. Tän jälkeen alkoikin se ainainen odottelu, mitä mun kotimatka oli täynnä. Siellä leirintäalueella meidän piti odotella seitsemän tuntia meidän bussia. Vaikka siellä olikin uima-allas, minigolfrata, mahdollisuus erilaisiin pallopeleihin, ruokaa, ja AFS-yearbookkien täyttämistä, kulu aika tosi hitaasti. Iltakahdeksalta meidän bussi vihdoin ja viimein tuli, ja vuorossa oli kahdeksan tunnin bussimatka New Yorkiin. Yritin nukkua melkein koko bussimatkan, mutta istuin neljän italialaisen takana, jotka puhua pälätti lähes koko matkan ajan italiaksi, mikä vähän häiritsi mun nukkumisyrityksiä. (Selvennykseksi niille jotka ei tiedä, italialaisten normaali keskustelukin on sellasta huutamista). Saavuttiin aamuneljältä New Yorkiin jollekin yliopistolle, mihin kaikki itärannikon AFS-vaihtarit noin 20 eri osavaltiosta kerääntyi. Päivän mittaan sieltä lähti sitten ryhmiä bussilla kohti lentokenttää. Ite olin melko onnekas, sillä suomalaisten ja brasilialaisten bussi lähti jo 13:30, eli odottelua oli vaan yhdeksän tuntia. Jotkut mun vaihtarikaverit joutu odottelemaan omaa bussiaan 14 tuntia. Tapasin siellä yliopistolla jo muita suomalaisia, mutta hengailtiin kuitenkin koko aika meidän Bangorin vaihtariporukalla. Siellä oli tällänen nukkumiseen varattu huone, missä lattialla pötköttäessä yritin saada vähän unta nassuun, heikoin tuloksin kuitenkin. Mitään ohjelmaa sinne ei oltu järjestetty; saatiin pari ruokaa, muuten odoteltiin vaan, että aika kuluis. Tossa vaiheessa mulla oli sellanen fiilis, että haluun jo kotiin. Puolimatkassa oleminen ja odottelu tuntu vaan niin turhauttavalta. Jos en kerran ollut mun jenkkikodissa Bucksportissa, halusin olla Suomessa. 

Lopulta meidän bussi tuli, ja pienen ajomatkan jälkeen päästiin vihdoinkin lentokentälle. Oli niin outoa hengailla muiden suomalaisten kanssa, ja puhua suomea. Kaikki oli niin sekavaa; joku kysy multa jotain suomeksi ja vastasin englanniksi, tai tosinpäin. Lopulta homma meni niin että puhuttiin kaikki keskenämme enkkua, mikä tuntu tosi oudolta, sillä suomalaisiahan tässä oltiin. Välillä taas puhuttiin just sellasta enkun ja suomen sekotusta. Lentokentällä vuorossa oli taas odottelua, ja koneeseen pääsyn jälkeen lisää sitä jonkun teknisen vian vuoksi. Päästiin kuitenkin vihdoin ja viimein pari tuntia myöhässä matkaan, eikä tarttenut vaihtaa konetta tai mitään. Siinä vaiheessa oli jo mielessä käynyt, että mun tuurilla tää lento vielä peruttais, mutta onneks ei. Lentomatka kesti sitten jonku vähän alle kahdeksan tuntia, ja fiilis oli ihana kun kone laskeutui Helsinki-Vantaan lentokentälle. Samalla kuitenkin vähän jännitti perheen näkeminen. En ollut pariin päivään ollut edes yhteydessä mun perheeseen, enkä yhtään tiennyt kuka mua siellä odottaisi. Laukkujen saamisen jälkeen suunnattiin muutaman vaihtarin kanssa kohti tuloaulaa. Ihankuin siellä oltais vastaanotettu jotain julkkiksia; niin paljon ihmisiä kylttien ja ilmapallojen kanssa, ja kamerat vaan räpsyivät. Jätin mun laukut vaan siihen maahan, ja juoksin ja työnnyin sen ihmismassan läpi mun perheen ja parin kaverin luokse. Kaikki itki, ja tuntu ihanalta halata mun rakkaita 10 kuukauden jälkeen. ''Kotiinmeno'' oli tosi hämmentävää, sillä mun perhe oli muuttanut sillä aikaa kun olin vaihdossa, eli menin täysin vieraaseen paikkaan, joka ei tuntunut ollenkaan kodilta. Suihkuun oli kuitenkin kiva päästä kolmen päivän tauon jälkeen. Koko eka päivä oli ihan sekava, ja mua väsytti kamalasti. Mun lento oli Suomessa joskus aamukymmeneltä, eli koko päivä piti sinnitellä hereillä. En ollut hetkekään yksin, vaan koko ajan tuli joku kaveri käymään ja moikkaamaan. Oli tietysti ihana nähä kaikkia vuoden jälkeen, mutta toi kaikki tuntu olevan ihan liikaa ekalle päivälle. Mun tunteet oli ihan pinnassa, ja joka ikinen pikkuasia sai mut itkemään, esimerkiksi se, että en osannut käyttää meidän uutta Elisa Viihde boksia. Kaiken lisäks meillä oli vielä rempat vähän kesken, eikä mulla vielä siinä vaiheessa ollut edes omaa sänkyä, mikä sai mun tunteet kuohumaan vaan enemmän. Illalla kun kömmin siskon viereen nukkumaan, olin jo niin väsynyt, että tuntu kun olisin jossain lääkkeissä. Pää oli vaan niin sekava kaiken sen valveillaolon jälkeen, ja naureskelin itekseni turhille asioille. Uni tuli nopeasti ja maistui hyvin; heräsin herätyskelloon 12 tunnin päästä, ja pitemmätkin unet olis maistunut. Tän jälkeen ei mulla aikaeroväsymystä ollutkaan. 

Kun jenkeissä mulla oli lähtö edessä, tuntu ihan kamalalta, ja halusin vaan jäädä sinne. Mutta kotiin päästyäni tajusin kuinka ihanaa on olla täällä taas. Aika Suomessa on hujahtanut ohi niin nopeesti, tekemistä on ollut hirveesti. Täällä vietettyyn kuukauteen on kuulunut kavereiden näkemistä, shoppailua, rannalla käymistä, muutamien kavereiden synttäreitä, täysikäsyydestä nauttimista ja baareilua, mökkeilyä, rippijuhlat ja iskän viiskymppiset. Perhetuttujen kanssa juhlittiin jopa uudestaan vappu ja juhannus, sillä ne jäi multa väliin. Vaikka välillä ikävä jenkkeihin on kova, elämä rullaa täällä hyvin ja nautin kotona olosta. Jenkkikavereiden kanssa oon puhunut päivittäin. Yks päivä sain paketin sieltä, sillä mun kaveri oli mennyt Disneyyn, ja lähettäny sieltä mulle paidan missä luki suomeksi ''Amerikkalaiseni meni Floridaan ilman minua.'' Pari kaveria on jo puhunut, että tulis ens kesänä käymään täällä, ja itelläkin olis kiinnostusta palata Maineen vuoden päästä. Pitää kattoa onnistuuko, töitäkin pitäis varmaan hankkia, että on varaa taas matkustella. Tuntuu ihan oudolta, että ens viikolla on paluu taas koulunpenkille. Pahinta varmaan tulee olemaan se, että mun kaverit on abeja, ja ite meen vasta lukion kakkoselle, vaihtovuoden huono puoli...

Kokonaisuudessaan mulla oli ihan mahtava vaihtovuosi. Tähän mennessä elämäni paras vuosi. Koin monia upeita juttuja, ja muistot tästä vuodesta tulee aina säilymään mun sydämessä. Sain paljon kavereita ja tulin läheisiksi ihmisten kanssa, kenen kanssa tuun varmasti aina pitämään yhteyttä. Jenkkikavereiden lisäksi sain ystäviä muista vaihtareista ympäri maailmaa; Saksasta, Ruotsista, Kolumbiasta, Italiasta, Sveitsistä, Japanista, Tsekeistä, Brasiliasta, Unkarista, Chilestä... Tää vuosi kasvatti mua, teki musta itsenäisemmän. Se sai mut arvostamaan mun kotimaata enemmän, miten ihanalta paikalta Suomi nyt tuntuukaan. Pitää paikkansa se sanonta, että kun matkustaa muualle ja palaa takaisin, tajuaa miten ihana paikka koti on. Vaikka mun vaihtovuosi oli huippu, vuosi oli ihan tarpeeks pitkä aika, ja nyt tuntuu että oli jo korkee aika tulla kotiin. Tuntuu ihanalta olla taas niin itsenäinen. Tuntuu ihanalta voida vaan kävellä kaikkialle. Tuntuu ihanalta syödä ruisleipää. Tuntuu ihanalta käydä saunassa. Tuntuu ihanalta käyttää julkisia. Bucksport tulee kuitenkin aina olemaan mun toinen koti, ja voin samaistua tähän quoteen: ''You will never be completely at home again, because part of your heart will always be elsewhere. That is the price you pay for the richness of loving and knowing people in more than one place. '' -Miriam Adeney

Kiitos ja kumarrus kaikille ketkä on lukenut mun blogia ja seurannut mun vaihtovuotta. On ollut ilo jakaa mun kokemuksia teidän kanssanne! Oon niin tyytyväinen, että päätin reilu vuos sitten alkaa kirjottelemaan tätä blogia. En varmaan tuu tänne enää kirjottelemaan, mutta jätän kuitenkin tän auki, multa voi aina tulla kysymään jotain tai jättämään kommenttia. Tuleville vaihtareille toivon mahtavaa vaihtovuotta, nauttikaa joka hetkestä :-) 

Cheers,
Aino

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

how lucky i am to have something that makes saying goodbye so hard

Viimestä päivää viedään. Huomenna jätän Bucksportin taakseni, ja alotan matkan kohti koti Suomea. Nää viimeset viikot on ollut tosi sekavia, ja päivät on hujahtanut ohi tosta vaan. Monet on kysynyt multa oonko ilonen kotiinmenosta, mutta mä en tosiaankaan tiiä. Mun tunteet on lähiaikoina heitellyt ihan laidasta laitaan. Yhtenä päivänä itken sitä etten haluu lähteä täältä, toisena taas suunnittelen jo innoissani ekan viikonlopun menoja Suomessa. Mun tunteita on vaan niin vaikeeta selittää, sekavaa. Jokaisella vaihtarilla on varmaan lähdön aikaan näitä samoja fiiliksiä. Samalla sitä haluaa mennä kotiin, samalla sita haluaa jäädä tänne. 
Näinä viimeviikkoina on tapahtunut paljon, ja oon ollut tosi kiireinen. Eipä oo paljoa tultu istuskeltua kotona, vaan lähes joka päivä oon nähnyt ainakin yhtä kaveria, ja ollut menossa. Mun viimeisiin viikkoihin on kuulunut jätskillä käymistä ja Bucksportin satamassa hengailua, retki läheiseen turistikaupunkiin Belfastiin, nuotioiltoja, yöllisiä ajeluretkiä, retki Alamoosook järven rannalle sekä muutamalle eri hiekkarannalle meren äärelle, hostäitin synttäreiden ja isänpäivän juhlimista, Great Pond Mountainin patikointia, shoppailua, varsity softball päättäjäiset, muutamia graduation partyja, sekä Bangorissa hengailua ja paaaljon ulkona syömistä (moi viimeset vaihtarikilot). 
Tän lisäks on käyty muutamaan kertaa matkalaukkuostoksilla, ja huonetta siivottu. Ja tietenkin pakattu. Tavaraa oon ostellut täältä senverran, että kotiin mun mukana lähtee kaks isoa matkalaukkua, pienempi carry on matkalaukku, sekä huomenna viedään vielä postiin noin 10 kilon kokonen paketti, sillä kaikki tavarat ei mahtunut laukkuihin. Tässä viikon aikana on vierätetty hikeä ja kyyneliä pakatessa; yritin mahduttaa kaiken laukkuihin ettei tarttis postittaa kotiin, mutta ei vaan onnistunut. Mutta nyt kuitenkin pakkausasiat on kunnossa, eli siltä osin oon valmis lähtemään kotiin. Muuten en oo varma oonko valmis lähtemään, ja jättämään tän kaiken taakseni. Kotimatka kuitenkin odottaa huomenna, sitä on mahdotonta väistää. Hyvästien jättäminen on ollut vaikeeta, ja kyyneliä on vierätetty. Kävin viimeviikolla koulussa vikan kerran, sanomassa heipat muutamille opettajille. Meinasin koko ajan alkaa itkemään, pystyin kuitenkin pitämään itteni koossa, mutta kun kävelin koulun ovista viimesen kerran ulos, aloin itkemään. Mun hostäiti sano, että se oli ainakin merkki siitä, että mulla oli hyvä vuosi. Itku tarkottaa sitä, että jään kaipaamaan jotakin.
Samalla tää kaikki on kuitenkin ollut tosi epätodellista. Ai miten niin mä en nää näitä ihmisiä enää? Ai miten niin mä oon lähdossä ihan just kotiin? Ihan hullua, miten nopeesti tää vuosi meni ohi, varsinkin kevätpuolisko. Aina kaikki vaihtarit toitottaa kuinka kevät menee ohi silmänräpäyksessä, ja tottahan se oli. En ois uskonut, miten nopeesti aika kuluu, etenkin touko- ja kesäkuu meni niin nopeesti, sillä oli niin paljon tapahtumaa. 325 päivää täällä vietetty, mutta ei kyllä tunnu siltä. Huomenna tosiaan hyvästelen hostperheen ja Bucksportin. Sen jälkeen meillä on päivän kestävä AFS-loppuleiri tän alueen vaihtareiden kanssa, ja Bangorista otetaan sitten bussi New Yorkiin. Sieltä lennän tiistaina Helsinkia kohti, ja Suomessa oon keskiviikko aamuna. Tuntuu ihan hullulta ajatella, että muutaman päivän kuluttua oon jo kotona. Vastahan mä tulin tänne. 
Muistan kuinka en joskus halunnut lähteä vaihtoon, koska pelkäsin kotiinmenoa niin paljon. Ihmettelin, miten kukaan haluaa lähteä vaihtariksi, luoda elämän toiselle puolelle maapalloa, ja sitten vaan jättää kaiken taakseen. Mutta täällä mä nyt oon, pari vuotta myöhemmin, kohtaamassa mun pelon. Oon kuitenkin tajunnut sen, että vaikka kotiinlähtö on vaikeeta, on se sen arvosta. Mulla on upee vuos takana, ja oon päässyt kokemaan ihania juttuja, joihin monilla ei oo mahdollisuuksia. Kuinka moni voi sanoa kokeneensa amerikkalaisen high school spiritin, perjantai-iltojen futispelit, homecomingin, promin, tai graduationin? Eipä kovin moni ;-)
Mun viimenen päivä täällä on ollut ihana. Meillä oli softball joukkueen kanssa kauden päättäjäiset, joten mentiin coachin kesäasunnolle järven rannalle. Jaettiin kunniakirjoja ja palkintoja sekä syötiin, ja tän lisäks mentiin järvelle tubing ja kneeboarding. Tää oli mun eka kerta kumpaakin kokeillessa, ja oli niin hauskaa! Ekaks mentiin tubing, missä siis maataan veneen perässä ison renkaan päällä. Coachilla on nopee vene, millä kiidettiin ympäri järveä, tehtiin ympyröitä ja mentiin omista aalloista, ja yritettiin tiputtaa kyydissä olijat veteen. Kun oma vuoro tuli niin jännitti kyllä kovasti, mutta se oli tosi hauskaa! Siitä kovasta vauhdista veteen tippuminen välillä sattu aika paljon, sain muutamia ruhjeita ja menetin ison palasen toisen isovarpaan kynnestä. Tän jälkeen oli vuorossa kneeboarding, missä oltiin siis polvillan pienen lautan päällä, ja pidettiin sellasesta kapulasta kiinni. Toi vaati tasapainoa ja oli aika vaikeeta, mutta hauskaa myös! Oon ilonen, että mun vika päivä täällä oli noin hauska ja ikimuistonen. Tuli jätettyä viimeset hyvästit kavereille, ja itkuhan siinä tuli, varsinkin kun mun yks kaveri sano ''I couldn't have asked for a better exchange student to spend my senior year with''. Näillä ihmisillä on ollut suuri vaikutus mun elämään, mutta on kiva tietää, että mulla on ollut myös vaikutusta niiden. 
Tää tyttö lähtee nyt tekemään viimesiä valmisteluja huomista lähtöä varten. Sen jälkeen yritän mennä sänkyyn pian, sillä huomenna on aikanen herätys. Saa nähdä tuleeko tänä yönä ollenkaan nukuttua, vai oonko liian levoton. Tää on siis viimenen postaus mitä kirjottelen rapakon tältä puolen, seuraavan kerran postailen sitten sieltä koti Suomesta. Tuun varmaan vielä laittelemaan tänne jotain kuvia, ja kirjottelemaan vähän fiiliksiä kotiinpalun jälkeen.
Cheers,
Aino

torstai 26. kesäkuuta 2014

load the truck up, hit the dirt road

Oon koko ikäni Suomessa asunut kaupungissa, tottakai kesiä viettänyt mökillä maaseudulla, mutta kuitenkin enemmän oon sellanen kaupunkilaistyttö. Joten mulle on ollut aika suuri muutos asua tää vuos pikkusessa kylässä vähän keskellä ei mitään. Aluks olin tosiaan melko pettynyt tästä, mutta nyt voisin sanoa, että pikkukylässä asuminen on mahtavaa. Musta on ihana, että ihmiset on täällä niin mukavia ja kaikki tuntee toisensa. On kiva aina ajella ympäri kylää ja bongailla kenen autot on mäkkärin pihassa, ja aina tulee kylillä joku kaveri vastaan. Tän vuoden aikana oon myös päässyt näkemään vähän erilaisia ajanvietteitä. Ei täällä oo oikeen mitään kauppoja, tai ostoskeskuksia, tai elokuvateattereita, vaan nuorten vapaa-ajan viettotavat on ihan erilaisia, mihin oon Suomessa tottunut.


Pari viikonloppua sitten menin ekan kerran four wheeling ja mudding, eli ajamaan mönkijöilla silleen, että siinä samalla tulee mutaseksi. Four wheeling on tosi suosittua täällä, eli pakkohan se oli munkin kokea. Ekaks hengailtiin vähän isommalla porukalla. Mentiin sellaseen paikkaan kuin ''the Land'', mikä on tunnettu ja suosittu paikka tän kylän nuorien keskuudessa. Se on yhen mun kaverin isoisän maita, missä kaikki käy ajelemassa mönkijöillä, ja missä järjestetään bileitä ja nuotioiltoja keskellä metsää. Siellä on joku semmonen pieni hökkeli, missä istuskeltiin ja tapettiin aikaa, ja käytiin välissä myös mäkkärissä ja jätskillä. Myöhemmin suurin osa porukasta meni kotiin, ja minä, Mitchell, Josh, Nate ja Austin lähdettiin ajelemaan mönkijöillä. Kun pojat sano mulle että ollaan menossa mudding, aattelin että saan ehkä vähän mutaa jalkoihin tms. Mutta ei, kun pääsin kotiin niin olin ihankuin mutalammikossa uinut. Ajeltiin metsassä pienillä mutasilla poluilla ihan sika kovaa, kyyti oli tosi epätasasta, sillä ne polut oli niin kantosia ja kuoppasia. Ajoin ekaks Mitchin kanssa, mikä oli kivaa, mutta sen jälkeen hyppäsin Austinin kyytiin. Austinilla oli uus mönkijä, ja vedeltiin ympäri metsää kamalaa vauhtia, välillä keulittiin ja pari kertaa meinasin lentää sieltä kyydistä pois, eli siinä sai vähän kyllä pelätä henkensä puolesta. Muutaman kerran juututtiin kiinni mutaan ihan kunnolla, ja kun yritettiin päästa irti niin sitä roiskus ihan jokapuolelle :-D Suihkussa käyminen kesti tona iltana varmaan puol tuntia, ennenkuin sain kaiken sen mudan irti.



Yhtenä päivänä mentiin Naten ja Mitchellin kanssa kalastamaan. En oo ihan mitään kalanaisia, mutta pojat vaan ilmotti mulle että ollaan menossa, joten sinne siis päädyin. Nate tuli hakemaan mua, ja treffattiin Mitchell Silver Lakella, missä laskettiin Mitchin vene vesille. Ajettiin pieneen poukamaan, missä sitten istuskeltiin ja kalastettiin. Se ite kalastaminen oli vähän puuduttavaa vaan niitä kohoja tuijotellessa, mutta meillä oli kuitenkin hauskaa ihan vaan jutellessa ja hyvästä säästä nauttiessa. Oltiin siellä järvellä joku pari tuntia, ja mä sain kaks kalaa, molemmat tosin ihan naurettavan pienen kokosia haha. Uskalsin ite laittaa madot koukkuun, mutta niihin kaloihin en kuitenkaan halunnut koskea :-D


















































Viime viikonloppuna vietin yhen parhaimmista illoista pitkään aikaan. Mentiin taas the Landille, minä, Brittney, Whitney, Mitchell, Ryan, Keith, Nate ja Nick, ja meillä oli siellä bonfire. Kuten oon joskus aikasemmin maininnut, täällä on tosi yleistä, että nuoret pitää tälläsiä nuotioiltoja. Meillä oli siinä nuotion äärellä sohvia ja nojatuoleja missä sitten istuskeltiin country-musiikkia kuunnellessa. Iltaan kuului myös mönkijällä pimeessä metsässä ajelua, sekä jonkun metsässä asuvan hirvion metsästämistä haha... Yhessä vaiheessa sieltä metsästä kuulu nimittäin jotain rasahtelua, ja sainkin kuulla myytin jostain otuksesta, joka asuu metsässä ja pelottelee ihmisiä. Kaikki yrittää aina ettiä sitä, mutta kukaan ei saa sitä kiinni. Oikeesti se rasahdus oli varmaan tippuva oksa tai joku eläin, mutta pojat oli ihan varmoja, että tää on se myyttien otus. Joten ne nappas Nickin autosta kaks asetta, ja lähti ettimään sitä otusta... Vähän pelotti niiden puolesta, aseet kädessä siellä pilkkopimeessä metsässä, mutta toisaalta täällä on ihan normaalia kannella asetta mukanaan :-D Oli tosiaan kiva ilta, yks parhaimmista vähään aikaan. Siinä nuotion äärellä kavereiden kanssa hengaillessa, tähtitaivasta katellessa, tuli tosi epätodellinen ja haikee fiilis. Tajusin kuinka paljon tuun ikävöimään näitä ihmisiä, ja näitä hetkiä


Ehkä tän vuoden aikana muhun on tarttunut pieni palanen tän pikkukaupungin asuintyyliä. Nykyään rakastan avolava-autoja, country-musiikkia, ja illanviettoja nuotion äärellä.  Tuntuu ihan hassulta ajatella, että en tuu mun kotikaupungissa Suomessa enää ajelemaan mönkijöillä, tai menemään kalaan. Tulee kyllä noita juttuja varmasti ikävöityä

Cheers,
Aino