how lucky i am to have something that makes saying goodbye so hard

Viimestä päivää viedään. Huomenna jätän Bucksportin taakseni, ja alotan matkan kohti koti Suomea. Nää viimeset viikot on ollut tosi sekavia, ja päivät on hujahtanut ohi tosta vaan. Monet on kysynyt multa oonko ilonen kotiinmenosta, mutta mä en tosiaankaan tiiä. Mun tunteet on lähiaikoina heitellyt ihan laidasta laitaan. Yhtenä päivänä itken sitä etten haluu lähteä täältä, toisena taas suunnittelen jo innoissani ekan viikonlopun menoja Suomessa. Mun tunteita on vaan niin vaikeeta selittää, sekavaa. Jokaisella vaihtarilla on varmaan lähdön aikaan näitä samoja fiiliksiä. Samalla sitä haluaa mennä kotiin, samalla sita haluaa jäädä tänne. 

Näinä viimeviikkoina on tapahtunut paljon, ja oon ollut tosi kiireinen. Eipä oo paljoa tultu istuskeltua kotona, vaan lähes joka päivä oon nähnyt ainakin yhtä kaveria, ja ollut menossa. Mun viimeisiin viikkoihin on kuulunut jätskillä käymistä ja Bucksportin satamassa hengailua, retki läheiseen turistikaupunkiin Belfastiin, nuotioiltoja, yöllisiä ajeluretkiä, retki Alamoosook järven rannalle sekä muutamalle eri hiekkarannalle meren äärelle, hostäitin synttäreiden ja isänpäivän juhlimista, Great Pond Mountainin patikointia, shoppailua, varsity softball päättäjäiset, muutamia graduation partyja, sekä Bangorissa hengailua ja paaaljon ulkona syömistä (moi viimeset vaihtarikilot). 

Tän lisäks on käyty muutamaan kertaa matkalaukkuostoksilla, ja huonetta siivottu. Ja tietenkin pakattu. Tavaraa oon ostellut täältä senverran, että kotiin mun mukana lähtee kaks isoa matkalaukkua, pienempi carry on matkalaukku, sekä huomenna viedään vielä postiin noin 10 kilon kokonen paketti, sillä kaikki tavarat ei mahtunut laukkuihin. Tässä viikon aikana on vierätetty hikeä ja kyyneliä pakatessa; yritin mahduttaa kaiken laukkuihin ettei tarttis postittaa kotiin, mutta ei vaan onnistunut. Mutta nyt kuitenkin pakkausasiat on kunnossa, eli siltä osin oon valmis lähtemään kotiin. Muuten en oo varma oonko valmis lähtemään, ja jättämään tän kaiken taakseni. Kotimatka kuitenkin odottaa huomenna, sitä on mahdotonta väistää. Hyvästien jättäminen on ollut vaikeeta, ja kyyneliä on vierätetty. Kävin viimeviikolla koulussa vikan kerran, sanomassa heipat muutamille opettajille. Meinasin koko ajan alkaa itkemään, pystyin kuitenkin pitämään itteni koossa, mutta kun kävelin koulun ovista viimesen kerran ulos, aloin itkemään. Mun hostäiti sano, että se oli ainakin merkki siitä, että mulla oli hyvä vuosi. Itku tarkottaa sitä, että jään kaipaamaan jotakin.

Samalla tää kaikki on kuitenkin ollut tosi epätodellista. Ai miten niin mä en nää näitä ihmisiä enää? Ai miten niin mä oon lähdossä ihan just kotiin? Ihan hullua, miten nopeesti tää vuosi meni ohi, varsinkin kevätpuolisko. Aina kaikki vaihtarit toitottaa kuinka kevät menee ohi silmänräpäyksessä, ja tottahan se oli. En ois uskonut, miten nopeesti aika kuluu, etenkin touko- ja kesäkuu meni niin nopeesti, sillä oli niin paljon tapahtumaa. 325 päivää täällä vietetty, mutta ei kyllä tunnu siltä. Huomenna tosiaan hyvästelen hostperheen ja Bucksportin. Sen jälkeen meillä on päivän kestävä AFS-loppuleiri tän alueen vaihtareiden kanssa, ja Bangorista otetaan sitten bussi New Yorkiin. Sieltä lennän tiistaina Helsinkia kohti, ja Suomessa oon keskiviikko aamuna. Tuntuu ihan hullulta ajatella, että muutaman päivän kuluttua oon jo kotona. Vastahan mä tulin tänne. 

Muistan kuinka en joskus halunnut lähteä vaihtoon, koska pelkäsin kotiinmenoa niin paljon. Ihmettelin, miten kukaan haluaa lähteä vaihtariksi, luoda elämän toiselle puolelle maapalloa, ja sitten vaan jättää kaiken taakseen. Mutta täällä mä nyt oon, pari vuotta myöhemmin, kohtaamassa mun pelon. Oon kuitenkin tajunnut sen, että vaikka kotiinlähtö on vaikeeta, on se sen arvosta. Mulla on upee vuos takana, ja oon päässyt kokemaan ihania juttuja, joihin monilla ei oo mahdollisuuksia. Kuinka moni voi sanoa kokeneensa amerikkalaisen high school spiritin, perjantai-iltojen futispelit, homecomingin, promin, tai graduationin? Eipä kovin moni ;-)

Mun viimenen päivä täällä on ollut ihana. Meillä oli softball joukkueen kanssa kauden päättäjäiset, joten mentiin coachin kesäasunnolle järven rannalle. Jaettiin kunniakirjoja ja palkintoja sekä syötiin, ja tän lisäks mentiin järvelle tubing ja kneeboarding. Tää oli mun eka kerta kumpaakin kokeillessa, ja oli niin hauskaa! Ekaks mentiin tubing, missä siis maataan veneen perässä ison renkaan päällä. Coachilla on nopee vene, millä kiidettiin ympäri järveä, tehtiin ympyröitä ja mentiin omista aalloista, ja yritettiin tiputtaa kyydissä olijat veteen. Kun oma vuoro tuli niin jännitti kyllä kovasti, mutta se oli tosi hauskaa! Siitä kovasta vauhdista veteen tippuminen välillä sattu aika paljon, sain muutamia ruhjeita ja menetin ison palasen toisen isovarpaan kynnestä. Tän jälkeen oli vuorossa kneeboarding, missä oltiin siis polvillan pienen lautan päällä, ja pidettiin sellasesta kapulasta kiinni. Toi vaati tasapainoa ja oli aika vaikeeta, mutta hauskaa myös! Oon ilonen, että mun vika päivä täällä oli noin hauska ja ikimuistonen. Tuli jätettyä viimeset hyvästit kavereille, ja itkuhan siinä tuli, varsinkin kun mun yks kaveri sano ''I couldn't have asked for a better exchange student to spend my senior year with''. Näillä ihmisillä on ollut suuri vaikutus mun elämään, mutta on kiva tietää, että mulla on ollut myös vaikutusta niiden. 

Tää tyttö lähtee nyt tekemään viimesiä valmisteluja huomista lähtöä varten. Sen jälkeen yritän mennä sänkyyn pian, sillä huomenna on aikanen herätys. Saa nähdä tuleeko tänä yönä ollenkaan nukuttua, vai oonko liian levoton. Tää on siis viimenen postaus mitä kirjottelen rapakon tältä puolen, seuraavan kerran postailen sitten sieltä koti Suomesta. Tuun varmaan vielä laittelemaan tänne jotain kuvia, ja kirjottelemaan vähän fiiliksiä kotiinpalun jälkeen.

Cheers,

Aino

load the truck up, hit the dirt road

Oon koko ikäni Suomessa asunut kaupungissa, tottakai kesiä viettänyt mökillä maaseudulla, mutta kuitenkin enemmän oon sellanen kaupunkilaistyttö. Joten mulle on ollut aika suuri muutos asua tää vuos pikkusessa kylässä vähän keskellä ei mitään. Aluks olin tosiaan melko pettynyt tästä, mutta nyt voisin sanoa, että pikkukylässä asuminen on mahtavaa. Musta on ihana, että ihmiset on täällä niin mukavia ja kaikki tuntee toisensa. On kiva aina ajella ympäri kylää ja bongailla kenen autot on mäkkärin pihassa, ja aina tulee kylillä joku kaveri vastaan. Tän vuoden aikana oon myös päässyt näkemään vähän erilaisia ajanvietteitä. Ei täällä oo oikeen mitään kauppoja, tai ostoskeskuksia, tai elokuvateattereita, vaan nuorten vapaa-ajan viettotavat on ihan erilaisia, mihin oon Suomessa tottunut.

Pari viikonloppua sitten menin ekan kerran four wheeling ja mudding, eli ajamaan mönkijöilla silleen, että siinä samalla tulee mutaseksi. Four wheeling on tosi suosittua täällä, eli pakkohan se oli munkin kokea. Ekaks hengailtiin vähän isommalla porukalla. Mentiin sellaseen paikkaan kuin ''the Land'', mikä on tunnettu ja suosittu paikka tän kylän nuorien keskuudessa. Se on yhen mun kaverin isoisän maita, missä kaikki käy ajelemassa mönkijöillä, ja missä järjestetään bileitä ja nuotioiltoja keskellä metsää. Siellä on joku semmonen pieni hökkeli, missä istuskeltiin ja tapettiin aikaa, ja käytiin välissä myös mäkkärissä ja jätskillä. Myöhemmin suurin osa porukasta meni kotiin, ja minä, Mitchell, Josh, Nate ja Austin lähdettiin ajelemaan mönkijöillä. Kun pojat sano mulle että ollaan menossa mudding, aattelin että saan ehkä vähän mutaa jalkoihin tms. Mutta ei, kun pääsin kotiin niin olin ihankuin mutalammikossa uinut. Ajeltiin metsassä pienillä mutasilla poluilla ihan sika kovaa, kyyti oli tosi epätasasta, sillä ne polut oli niin kantosia ja kuoppasia. Ajoin ekaks Mitchin kanssa, mikä oli kivaa, mutta sen jälkeen hyppäsin Austinin kyytiin. Austinilla oli uus mönkijä, ja vedeltiin ympäri metsää kamalaa vauhtia, välillä keulittiin ja pari kertaa meinasin lentää sieltä kyydistä pois, eli siinä sai vähän kyllä pelätä henkensä puolesta. Muutaman kerran juututtiin kiinni mutaan ihan kunnolla, ja kun yritettiin päästa irti niin sitä roiskus ihan jokapuolelle :-D Suihkussa käyminen kesti tona iltana varmaan puol tuntia, ennenkuin sain kaiken sen mudan irti.

Yhtenä päivänä mentiin Naten ja Mitchellin kanssa kalastamaan. En oo ihan mitään kalanaisia, mutta pojat vaan ilmotti mulle että ollaan menossa, joten sinne siis päädyin. Nate tuli hakemaan mua, ja treffattiin Mitchell Silver Lakella, missä laskettiin Mitchin vene vesille. Ajettiin pieneen poukamaan, missä sitten istuskeltiin ja kalastettiin. Se ite kalastaminen oli vähän puuduttavaa vaan niitä kohoja tuijotellessa, mutta meillä oli kuitenkin hauskaa ihan vaan jutellessa ja hyvästä säästä nauttiessa. Oltiin siellä järvellä joku pari tuntia, ja mä sain kaks kalaa, molemmat tosin ihan naurettavan pienen kokosia haha. Uskalsin ite laittaa madot koukkuun, mutta niihin kaloihin en kuitenkaan halunnut koskea :-D

 

Viime viikonloppuna vietin yhen parhaimmista illoista pitkään aikaan. Mentiin taas the Landille, minä, Brittney, Whitney, Mitchell, Ryan, Keith, Nate ja Nick, ja meillä oli siellä bonfire. Kuten oon joskus aikasemmin maininnut, täällä on tosi yleistä, että nuoret pitää tälläsiä nuotioiltoja. Meillä oli siinä nuotion äärellä sohvia ja nojatuoleja missä sitten istuskeltiin country-musiikkia kuunnellessa. Iltaan kuului myös mönkijällä pimeessä metsässä ajelua, sekä jonkun metsässä asuvan hirvion metsästämistä haha... Yhessä vaiheessa sieltä metsästä kuulu nimittäin jotain rasahtelua, ja sainkin kuulla myytin jostain otuksesta, joka asuu metsässä ja pelottelee ihmisiä. Kaikki yrittää aina ettiä sitä, mutta kukaan ei saa sitä kiinni. Oikeesti se rasahdus oli varmaan tippuva oksa tai joku eläin, mutta pojat oli ihan varmoja, että tää on se myyttien otus. Joten ne nappas Nickin autosta kaks asetta, ja lähti ettimään sitä otusta... Vähän pelotti niiden puolesta, aseet kädessä siellä pilkkopimeessä metsässä, mutta toisaalta täällä on ihan normaalia kannella asetta mukanaan :-D Oli tosiaan kiva ilta, yks parhaimmista vähään aikaan. Siinä nuotion äärellä kavereiden kanssa hengaillessa, tähtitaivasta katellessa, tuli tosi epätodellinen ja haikee fiilis. Tajusin kuinka paljon tuun ikävöimään näitä ihmisiä, ja näitä hetkiä. 

Ehkä tän vuoden aikana muhun on tarttunut pieni palanen tän pikkukaupungin asuintyyliä. Nykyään rakastan avolava-autoja, country-musiikkia, ja illanviettoja nuotion äärellä.  Tuntuu ihan hassulta ajatella, että en tuu mun kotikaupungissa Suomessa enää ajelemaan mönkijöillä, tai menemään kalaan. Tulee kyllä noita juttuja varmasti ikävöityä. 

Cheers,
Aino